Koukkumato: Etelän tuliainen voi elää kehossa jopa 10 vuotta

Tietoa koukkumatoinfektiosta:

• Koukkumato on sisäelinmato, joka tarttuu maaperästä. Sitä esiintyy lämpimässä ja kosteassa maaperässä trooppisissa ja subtrooppisissa maissa.
• Pohjoismaissa koukkumatoinfektio on harvinainen, mutta hyvin yleinen kehitysmaissa.
• Vaikutuksen voimakkuus tartunnan saaneella henkilöllä riippuu matojen määrästä. Pitkälle edenneissä tapauksissa nähdään kehitys- ja kasvuhäiriöitä.
• Diagnoosi tehdään löytämällä koukkumadon munia ulosteessa mikroskoopin avulla.
• Matoinfektioon on olemassa tehokkaita lääkkeitä.

Koukkumato kuuluu sisäelinmatoihin

Sisäelinmadot ovat ryhmä loisia, jotka aiheuttavat infektion ihmisissä loisten munien ja toukkien kosketuksen kautta. Ne siirtyvät maaperän ja lannan kautta. Loiset viihtyvät lämpimässä ja kosteassa maaperässä maailman trooppisissa ja subtrooppisissa maissa ja ovat harvinaisia Suomessa. Kun nämä madot ovat tulleet ihmiseen, ne voivat elää useita vuosia maha-suolistokanavassa.

Koukkumadon lisäksi on kaksi muuta yleisesti tavattua sisäelinmatoa, suolinkainen (Ascaris lumbricoides) ja piiskamato (Trichuris trichiura). Nämä matotyypit esiintyvät usein yhdessä ja erityisesti monet lapset ovat kroonisesti infektoituneita kaikista kolmesta sisäelinmadosta.

Sisäelinmatotartunnat ovat hyvin yleisiä kehitysmaissa. Asiantuntijat uskovat, että yli miljardi ihmistä on saanut vähintään yhden matoinfektiotartunnan.

Mikä koukkumato on?

Koukkumatoa (hookworm) on kahta päätyyppiä, jotka ovat latinankielisiltä nimiltään Ancylostoma duodenale ja Necator americanus. Koukkumato on aikuisena noin 1 cm pituinen. Koukkumatoa esiintyy niin lapsilla, aikuisilla kuin vanhuksilla. Ihminen on ainoa koukkumadon isäntä.

Koukkumadon toukat voivat joko tunkeutua ihon läpi tai harvinaisissa tapauksissa nielemällä ruoan tai veden mukana. Toukat kiinnittyvät ohutsuolen yläosaan, jossa ne kehittyvät aikuisiksi, sukukypsiksi madoiksi. Madot imevät verta, kun ne kiinnittyvät. Veren menetys riippuu matojen määrästä.

Ajan myötä voi esiintyä verenvähyyttä (anemiaa). Toukat voivat myös tunkeutua ehjän ihon läpi ja ne huomataan punaisina, kutisevina paukamina iholla.

Koukkumadon elinkaari

Pariutumisen jälkeen jokainen naarasmato tuottaa tuhansia munia joka päivä. Munat kulkeutuvat ulos ulosteen mukana ja niiden on pudottava lämpimään, kosteaan maaperään muuntuakseen tartuttaviksi toukiksi. Toukat voivat selviytyä hengissä tunnista viikkoon ympäristöstä riippuen. Tunkeuduttuaan ihon läpi toukat liikkuvat verenkierron mukana keuhkojen pieniin verisuoniin, jossa ne murtautuvat keuhkorakkuloihin (alveolit) ja ne liikkuvat hengitysteiden värekarvojen avulla ylöspäin hengitysteitä keuhkoputkien ja henkitorven kautta nieluun. Kun ne on nielty, ne pääsevät suoliston yläosan limakalvoille, jossa ne kiinnittyvät seinään. Siellä ne kypsyvät ja erittävät munia viidestä yhdeksään viikkoa. Aikuiset madot elävät useita vuosia, jopa kymmenen vuotta.

Oireita ei heti osata usein yhdistää 

Jos aikuisten koukkumatojen määrä on pieni, oireita ei yleensä ole. Suuremmat matomäärät voivat aiheuttaa akuutteja ja kroonisia vaivoja. Varhaisia oireita, joita ei useinkaan osata yhdistää matotartuntaan, ovat ihottumat ja hengitystiesairaudet. Ihottumat ovat kutisevia, punaisia, hieman turvonneita läiskiä kohdissa, joista toukat ovat tunkeutuneet ihoon. Keuhko-oireet ovat ohimeneviä yskä-, astma-, kuume- tai verisen yskän jaksoja.

Suolisto-oireet ovat harvinaisia, ja ne tulevat siinä tapauksessa vuosia myöhemmin ja kroonisena. Silloin ongelmat ovat yleensä vähentynyt ruokahalu, ripuli, vatsavaivat. Anemian kehittyminen aiheuttaa väsymystä ja kalpeutta.

Mikroskooppi havaitsee munat

Matoinfektioiden laajuus voi vaihdella muutamasta madosta huomattaviin määriin. Diagnoosiin päädytään, kun mikroskooppitutkimuksessa havaitaan koukkumadon munia ulostenäytteessä.

Koko yhteisölle voi antaa loishäätökuurin

Hoidon tavoitteena on tappaa madot ja yrittää vähentää niiden leviämistä väestöön. Hoito koostuu matokuureista sekä hygieniaolosuhteiden parantamisesta. Kansainvälisesti käytetään kahta lääkettä, mebendatsolia ja albendatsolia.

Tavanomainen annostus on 100 mg:n tabletti kahdesti päivässä kolmen päivän ajan. Hoitoa voidaan pidentää tai tarkistaa erityistapauksissa. Joskus hoito toistetaan kahden viikon kuluttua. Hoito on tehokas 70–90 % tapauksista, mutta sitä ei suositella raskaana oleville naisille. Myös alle kahden vuoden ikäisten lasten kohdalla hoito saattaa olla kyseenalaista.

Yhteisön massahoidoissa voidaan antaa 500 mg kerta-annoksia, mikä antaa 40–75 % parantumisen. Vahvojen sairaustartuntojen alueilla suositellaan säännöllisiä matokuureja koululaisille niin, että matotartuntojen laajuus pidetään alle haitallisen eli sairastumisen aiheuttaman tason.

Matoinfektiosta voi toipua täysin

Varhainen toteaminen ja hoidon aloittaminen parantavat ennustetta, ja koukkumatoinfektiosta on mahdollista toipua täysin. Vakavasti sairastuneilla alueilla nähdään selvä korrelaatio kroonisten matotartuntojen ja lasten kasvu- ja kehityshäiriöiden välillä. Monissa osissa maailmaa jopa 80% asukkaista on saanut tartunnan. Voimakkaasti infektoituneet lapset voivat olla aliravittuja, kasvurajoitteisia, älyllisesti jälkeenjääneitä ja oppimisvaikeuksista kärsiviä. Sisäelinloiset ovat yksi maailman yleisimmistä syistä fyysisen ja henkisen kasvun rajoituksiin. Tällaiset infektiot voivat myös lisätä alttiutta muihin infektioihin, kuten malariaan, tuberkuloosiin ja HIV-infektioon. Matojen poistamisella sekä yksilöiltä että yhteisöistä oletetaan olevan merkittävä vaikutus näiden maiden kansanterveydelle.

Yhteisöissä, joissa massahoitoja on tehty, 80 % saa uuden tartunnan noin kolmen vuoden kuluttua. Se osoittaa säännöllisten matokuurien tarpeen.

Tiedot tarkastanut: Anna Nager, LT ja yleislääketieteen erikoislääkäri, Karoliininen instituutti

Lähteet:

Medibas

Terveyskirjasto

Duodecim-lehti