Ingmarin poika sairastaa skitsofreniaa: ”Se on hitsannut meitä yhteen”

Skitsofrenian diagnosoinnista meni lähes kaksikymmentä vuotta siihen, että Ingmarin poika sai lääkkeen, joka todella auttoi häntä. Ingmarille ja muulle perheelle se on ollut raskas taival, josta he kaikesta huolimatta ovat selviytyneet vahvoina.

– Se on totta kai ollut perheelle hyvin kuluttavaa, mutta toisaalta se on hitsannut meitä yhteen entistä tiiviimmin. Uskon, että tällainen joko nujertaa yksilön tai lähentää ihmisiä tehden heistä vahvoja, Ingmar sanoo.

Hän kuvailee perhettä harmoniseksi ja turvalliseksi. Tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten, poika Tomas opiskeli yliopistossa. Tomas oli suorittanut lukion erinomaisin arvosanoin, mutta hän keskeytti yliopiston jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Paine kasvoi liian suureksi, ja hän alkoi vetäytyä syrjään.

– Hän halusi kaiken menevän oikein kaikissa tenteissä eikä voinut hyväksyä, ettei hän ymmärtänyt kaikkea. Se oli todella raskasta hänelle.

Perhe ei ymmärtänyt mitään. Oliko kyse vain myöhäisistä teini-iän pohdinnoista? Ingmar ja hänen vaimonsa yrittivät auttaa Tomasia kaikin mahdollisin tavoin keskustelemalla asiasta sekä sosiaalityöntekijöiden että seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta Tomas ei halunnut apua.

– Se oli kamalaa taistelua, ja Thomas oli lähellä romahdusta. Hän halusi työskennellä ja oli pidetty henkilö kaikissa työpaikoissa, mutta työsuhteet päättyivät aina samalla tavalla. Hän ei kestänyt sitä.

Kieltäytyi menemästä psykiatrille

Koska Tomas jatkuvasti kieltäytyi avun hakemisesta, Ingmarin oli lopulta huijattava häntä. Sillä verukkeella, että psykiatrille oli menossa hän eikä Tomas, Ingmar sai lopulta pojan mukaansa. Sitten kaikki tapahtui nopeasti.

– Vartin jälkeen lääkäri totesi, että Thomas oli psykoottinen ja voi erittäin huonosti. Tomas otettiin välittömästi pakkohoitoon.

Ingmarin ensimmäinen tunne diagnoosin, skitsofrenian, jälkeen oli helpotus.

– Psykiatri sanoi, että "otamme nyt selästäsi raskaan taakan, jota olet kantanut niin pitkään."

Aivan niin helppoa siitä ei kuitenkaan tullut kuin Ingmar olisi toivonut. Oikean lääkeannoksen löytäminen oli vaikeaa, joten joskus hoito ei tehonnut. Tuli uusia psykooseja ja pakkohoitojaksoja. Tomas ei koskaan ymmärtänyt, että hän oli sairas.

– Vasta kaksi vuotta sitten, jälleen yhden uusiutumisen jälkeen, hän halusi itse ensimmäistä kertaa mennä hoidettavaksi sairaalaan. Äänet ja harhaluulot olivat kiusanneet häntä niin paljon, ettei sitä voi edes sanoin kuvata. Äänet päättivät kaiken hänen puolestaan, jopa sen, mitä hän sai syödä ja mitä hän ei saanut syödä.

Skitsofrenia toi kognitiivisia ongelmia

Uuden lääkityksen myötä äänet katosivat ja Tomas sai elämänsä takaisin, mutta hänellä on yhä kognitiivisia ongelmia ja psyykkinen vamma.

Ingmarin mukaan Tomas elää nykyisin melko hyvää elämää. Hänellä on oma asunto, työpaikka koirien päiväkodissa ja hän on hyvin innostunut kalastuksesta.

– Usein hän puhuu kuitenkin siitä, ettei hänellä ole omaa perhettä eikä koulutusta. Hän miettii, miksi se osui juuri hänen kohdalleen. Eikä siihen oikeastaan ole ​​mitään hyvää vastausta. Toivon vain, että hän saisi elää niin hyvää elämää kuin se hänen edellytyksillään on mahdollista.

Ingmar on jo pitkään ollut mukana omaisyhdistyksen toiminnassa ja suosittelee samaa muille samassa tilanteessa oleville.

– Yhdistyksen ansiosta olen saanut tavata muita, joilla on samanlaisia ​​kokemuksia. Minun ei tarvinnut selittää kaikkea alusta alkaen, vaan he ymmärsivät vähemmästäkin. Lisäksi sain paljon tietoa sairaudesta. On ymmärrettävä, miksi skitsofreniaan sairastunut käyttäytyy niin kuin hän käyttäytyy.

– Suurin virhe, minkä omainen voi tehdä, on ajautua riitaan sairaan kanssa. Omainen ei välttämättä ymmärrä, että sairas henkilö elää aivan eri todellisuudessa kuin hän itse. Silloinkin, kun olen ollut vihainen Tomasin tekemistä asioista, olen yrittänyt kunnioittaa hänen todellisuuttaan. Joskus olen sanonut, että "voit kertoa äänelle terveisiä minulta ja pyytää häntä menemään helvettiin", mihin Tomas on vastannut: "Sen teen."

Ingmar ei halua olla katkera, sillä hänen mukaansa "katkeruus on pahempi tauti kuin skitsofrenia."

– Aiemmin kysyin itseltäni Tomasin tavoin, miksi meille kävi näin. En kuitenkaan enää ajattele niin. Elämässä sattuu kaikenlaista, ja jotkut menettävät omaisiaan. Minulla on sentään vielä Tomas.

Toimittaja: Anna-Cajsa Torkelsson
Kuvitus: iStockphoto